Tanssivan mosaiikin välitiloissa ja rajapinnoilla

Isto Turpeinen / 2.4.2018

Tanssin hyvä -tutkimuksen fokusryhmien ja -henkilöiden ensitapaamisissa on näyttäytynyt rikas moninaisuus. Tämä muistuttaa tutkijakokemustani, joka oli kehkeytynyt tanssitaiteen tohtori Teija Löytösen Liikkuva Mosaiikki -tutkimushankkeessa (2010).  Löytösen hankkeessa tanssinopettajien työ, vaikka tarkasti rajattuna aikaan ja paikkaan, ilmeni moninaisena. Tutkimuksemme fokusryhmien kohtaamisten myötä sanoittamisen kautta nousee näkyviin havaintoja.

Ensinnä tanssin lajityypilleen orientoitunut ammattilainen kanssakäymisessään toisen tanssialan toimijan kanssa nostaa näkyviin yhtäläisyyksiä sekä kehollisessa toiminnassa ja praktiikassa että siihen liittyvissä pohdinnoissa. Tulkitsen sen liittyvän itse tanssijana olemisen perustaan – ihmisenä olemisen ja kehollisuuden ehtoihin. Tanssiessamme ja ollessamme tarpeeksi lähellä tämä tuntuma on jopa ilman kielen määrittelyä.

Toisena havaintona on, joka ei ole mitenkään uusi, mosaiikkimaisuus. Kertomukset keskittymisestä omalle alalle ja alueelle. Kriittisesti tarkasteltuna tämä näyttäytyy jopa jakamattomana. Jakamaton pohja on kuin saari, jota puolustetaan ja näin ollen antaa tunteen itsenäisyydestä.  Keskustelu kokonaisuudesta ja yhteisestä nimittäjästä on otteen hapuilua liikkuvasta. Tiiviisti kuvaten liikkuvassa mosaiikissa ovat hankemoottorit osana prekariaattikonetta, joka on tanssiammattilaisen työpaikka.

Etsin mosaiikista kiintopistettä ja tartun Tuomo Railon Omnipotens (Glims & Gloms 2016) -teoksen innoittamana Hanna Arendt’in olemisen ehtoihin. Railon teos ammensi Arendt’in teoksesta Totalitarismin synty (1951) pohdinnan juuria kaikkivoipaisuuden harhasta. Minulle tanssin ”sisäpuolisena hybridinä” ja tutkijana nojana tässä on The Human Condition (1958; suom. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. 2002), jonka mukaan olemisemme yhteinen nimittäjä löytyy meidän kaikkien erilaisuudesta.

Tanssin kyseessä ollen yhteinen erilaisuutemme on alalla toimimista, jossa taiteellinen ja kehollinen toiminta (”esineiden valmistaminen”) muodostaa työn ja sen poliittisuuden. Tämän muodostaman, sinänsä järkeenkäyvän mosaiikin havainnointi muodostaa liikkuvaa kuvaa. Liikkeen taustana näyttäytyy kiinteitä kohtia, rakenteita, joihin voi tarttua. Pyrkimys samanaikaiseen erilaisuuden ja yhteisen ymmärtämiseen on välitiloihin menemistä ja rajapintojen ylittämistä.

Tanssitaiteen professori Kirsi Monni esitti vaatimuksen taiteen järjestökentän yhteisen näkemyksen tarpeesta Taike & Cupore Talks II -paneelissa 16.3.2017 (Taiteilijan työskentelyedellytykset muutoksessa). Tanssin hyvä -tutkijaparini FT Marja-Liisa Trux puhuu aktivistin ”leveämmistä harteista” ja yksinvaikuttamisen vähäisemmästä voimasta. Rakenteiden rajapintoja selvästi ylitetään, jolloin puhutaan verkottumisesta ja toimintatavoista, joilla viedään ”tanssia yhteisöjen keskelle” (esim. keðja Sustainability Think Tank Report 2015). Kokonaiskuvassa näyttäytyy välitiloissa ponnisteleva (moninainen) tanssitaide, jossa toistettuina heikkouksina nähdään alirahoitetun alan pienuus, joka muodostuu yksittäisistä tanssitaiteilijoista ja tanssin ”mikro-ryhmistä”. Tämä on nähtävissä ongelmana pohdittaessa esim. vos-rakenneuudistuksen malleja.

Seisoessani tulevan Tanssin talon rakennuksen paikalla, tunnistan auringonvalon ja varjon rajapinnat sekä hetkittäisen merellisen tuoksun.  Tälle paikalle, kaikkea muuta kuin tyhjälle tontille, nousee ”kaiken tanssin talo”. Rakennus on kova fyysinen kokonaisuus, jonka pyörittämiseen tarvitaan instituution ulkoisia hyviä. Kun pohdin talon sisään liikkeen tuntua, alkavat sisäiset hyvät toiminnassa resonoida: taloon muodostuu henki ihmisistä. Samalla, kun pohditaan nähtävää, koettavaa ja opittavaa, ollaan välitilassa pohtimassa tanssialan yhteistä nimittäjää.

search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close