Lempeä ja vahva ote? – etnografi etsii tanssijoiden ääntä

Marja-Liisa Trux / 18.6.2018

 

Ulkona on toukokuinen helle, mutta täällä sitä ei tunne. Korkean salin katto katoaa hämärään. Ilma värähtelee hengitystä, mittasuhteet paikantuvat ihmisen äänistä: kähinästä, sihinästä, kiekaisuista, hyräilystä. Tummalla kokolattiamatolla istuu, makaa, loikoilee, kuljeskelee, venyttelee lähemmäs toistasataa ihmistä. He kuuntelevat ja katselevat omaa ammattiaan koskettavaa ohjelmaa. Kaikki asennot ovat sallittuja, kaikennäköiset kehot luontevasti osa kokoontumista. Miksi niin usein pönötämme katsomoissa ja piiloudumme pöytien taakse? Notkean kehon kateutta nieleskellen seuraan tanssin alan vuotuista suurtapahtumaa Suomessa. Kiertoliike on kohdannut Tampereen, ja Pakkahuoneella avataan ääntä.

Olen katsellut ja kuunnellut vuoden verran tanssin toimijoita työnsä äärellä. Etnografina olen tottunut palaamaan aina noviisin asemaan jokaisen uuden kenttätyön alkajaisiksi. Olen edelleen ummikko ja ulkopuolinen, mitä tulee tämän kentän hahmotukseen. Olen tavannut enemmän tai vähemmän satunnaisesti joukon ihmisiä, jotka toimivat kukin omalla tavallaan ja omilla jalansijoillaan eri kohdissa sitä maastoa, jota nimitämme “tanssin kentäksi”. Olen tehnyt havaintoja. Olen erehtynyt, eksynyt toistuvasti ja löytänyt itseni mielenkiintoisten erehdysten sisältä. Kysyn nyt eri asioita kuin aloittaessani – mikä on hyvä merkki.

Tämä kenttätyö on erilaista kuin aiemmin tekemäni. En mieti näitä asioita yksin, vaan pohdin niitä työparini, tanssitaiteen tohtori Isto Turpeisen kanssa. Häneltä saan välillä lainaksi lasit, joilla maasto näyttää tutummalta ja toimijoiden otteista erottuu enemmän sävyja. Mutta on toinenkin ero. Tällä kertaa otan varaslähdön raportointiin ja kerron havainnoistani teille, hyvät lukijat ja tanssin toimijat. Te, joilla on ammatillinen (tai rakkaan harrastuksen tuoma) asema tanssin parissa, olette minulle voimakkaita auktoriteetteja. Teidän näkemyksenne on lähtökohtaisesti oikea ja omaani korjaava. Siksi olen vähän ujo puhumaan tässä.

Toisaalta näen, miten kenttä rakentuu erikokoisista ja eritahtisista palasista, joissa tasapainoilee erilaisia yksilöitä ja porukoita kuka milläkin sijainnilla ja valta-asemalla varustettuna eläen ja toimintaansa harjoittaen. Korvani alkavat harjaantua kuulemaan näistä kumpuavia sävyja ja kaikuja, kun minua valistetaan tanssin asioista. En ole kuuro, vaikka olenkin ujo. Vähän hankala asento ihmiselle. Mutta toisaalta, joka etnografiaan ryhtyy, sen täytyy pientä hankaluutta kestää. Ja uskoa, että juuri epämukavuusalueelta tehdään löytöjä uuden ymmärryksen muodossa.

Altavastaajien laaksossa?

Maisemaa määrittävät isot vuoret ja hautavajoamat on kartoitettu. Niitä ovat toiminnan materiaalisia ehtoja rajaavat yhteiskunnalliset ja historialliset reuna-ehdot, joita alalla nyt kolkutellaan. Jälkeenjääneisyys muiden taidemuotojen resursseista, niukkuus (austerity), hajanaisuus, yhteisen äänen puuttuminen. Olenko saapunut altavastaajien laaksoon…?

No, mikäs siinä, nyt vaan reippaasti kuoroääntä harjoittamaan ja päättäjien päätä kääntämään! Olen havainnut paljon tyytyväistä mutinaa näihin ehdotuksiin liittyen. Juuri niin, tanssin asia on yhteinen asiamme. Vain kakkua kasvattamalla voimme kömpiä kuopasta, ei toisiamme vastaan kilpaillen. Tässä puheessa on se raikas henki, että ainakaan altavastaajien kesken ei tarvitse esittää kaikkivoipaa menestyjää. Ajallemme tyypillinen yli-ihmiskultti ei täällä pilaa ilmaa.

Kenttä näyttää olevan vieläkin hajanaisempi kuin osasin aavistaa. Porukat ovat pieniä, jalansijat monilla tosi vaatimattomat. Demokraattiset hankkeet yhteisen äänen ja joukkovoiman kokoamiseksi vaativat nekin konkreettista tekemistä. Jonkun pitää kutsua kokouksia koolle, osallistujien pitää päästä paikalle (mikä voi olla vaikeaa kun on lapsia tai toinen työ tai pitkä matka…) ja jostain pitää löytyä se tila, mihin toimijat voivat kokoontua sateelta ja pakkaselta turvaan. Toiminnan materiaaliset edellytykset ovat niukat, ja monet yhteiskunnan rakenteet (kuten apurahajärjestelmät) aiheuttavat aikapainetta ja itsekontrollia, joka tuntuu ohjaavan toimijoita vääjäämättömästi pois demokraattisesta “ajanvietteestä” kohti tuottavaa, välittömästi palkittua tekemistä. Aina on jotain kiireellisempää ja pakollisempaa.

Välillä kuitenkin päästään kokoontumaan ja keskustelemaan, ja silloin kerrotaan, miten hyvältä se tuntuu ja kuinka tärkeää se on. Sitten lähdetään – ja jatko jää. Kunnes koittaa seuraava, suurin ponnistuksin aikaan saatu tilaisuus… Vanhemmat toimijat uhkaavat kyynistyä, mutta jokaisessa tilaisuudessa on paikalla nuoria, joille kerta on ensimmäinen. Demokraattiset haaveet ovat kuin feenikslintu, joka herää aina uudestaan henkiin – mutta sillä on vaikeuksia nousta lentoon.

Näyttää siltä, että kaupunginteattereiden perustamisen aikoihin – kultaisella kuuskytluvulla – tanssi jäi junasta. Ehkä takamatka entisella “synnillä” oli liian raskas ja muut menivät ohi? Sittemmin on osoittautunut ylivoimaiseksi hivuttautua samalle resurssitasolle, vaikka sitäkin kohti toki ponnistellaan, kuten kiertuetoiminnan elvytyksessä. Tässä ajassa vastaan ovat tulleet toiset voimat: uusklassisen taloustieteen ideologiasta ammentava yleinen markkinahenkisyys, ja uudeksi julkisjohtamiseksi kutsuttu oppi, jonka mukaan julkisen talouden toiminnan tulee pyrkiä jäljittelemään yritystoimintaa. Tällä saralla taiteen toimijat – muutkin kuin tanssi – edustavat viimeisiä mohikaaneja, jotka kerätään veneeseen kun kaikki muut jo ovat siellä. Valtio ja kuntarahoittajat tarjoavat niukkuutta (austerity), uudistukset osoittautuvat leikkauksiksi, ratkaisuina tarjotaan taiteilijoille eri nimikkeillä taloudellista turvattomuutta. Näin kerrottuna tarina on tietenkin kärjistys, mutta yleinen suunta on poikkeuksista huolimatta selvä, eikä vain Suomessa. Alalta poistuu nuoria aikuisia, jotka haluavat elää perhe-elämää ja tulla toimeen.

Taidealojen vetovoima

Mutta ovesta tulee uutta väkeä myös sisään. Taidealat vetävät nuoria puoleensa voimalla, jota eivät voi selittää ainakaan hyvät ansionäkymät. Halutaan luovaa ja omaehtoista toimintaa, ehkäpä jonkinlaista vastakohtaa ns. “paskaduunille”. Ymmärrän tämän erityisesti milleniaalien eli 1980- ja 1990-luvuilla syntyneiden ikäluokkien kaipuuna tekemään jotakin, millä olisi merkitystä. Että ihminen ei hiipuisi elämästä läpi kuin käytetty nenäliina. Tai puhelinmyyjän puolikas lause, jonka määrää pomo ja katkaisee asiakas. Näin ainakin ajattelin vuosi sitten. Nyt mietin, löytävätkö he taidealalta etsimänsä.

Mitä oikeastaan olen havainnut vuoden aikana – paitsi saanut vahvistusta mainituille yhteiskuntakehityksen megatrendeille? Olisiko jotain erityistä tanssin alaa koskevaa havaintoa? Päällimmäinen havainto on alan hajanaisuus. Sitä halkovat monet erot ja jakolinjat, eivätkä erillään elävät heimot ja porukat juuri keskustele tai usein edes kohtaa toisiaan. On taidetanssia ja on intohimoisia lajiharrastajia. On esiintyjiä ja on ujoja oman kehon liikuttajia (tämä oli hämmentävä havainto). On upouusia tansseja ja ikivanhoja mutta eläviä perinteitä. On intiimejä sisäpiirejä ja ruotsinlaivallisia laumoja. Tarinallista ja abstraktia. Itsestäänselvästi-tietenkin-tanssia ja mitä-tanssi lopulta-onkaan-toimintaa. Yksillä teos on se juttu, toisilla yhteisöllisyys. On yksintanssimista, apurahaprojekteja ja osuuskuntia. Ja koreografibrändejä. Itseoppineita ja koulunsa käyneitä. Moderneja ja niitä muita. Ja tietenkin komboja näistä kaikista, kaikilla mausteilla. Edes sirpaleisuus ei määritä, kun sirpaleista kaiken aikaa koostuu uusia, kaleidoskooppimaisia kokoonpanoja. Hetkeksi kerrallaan. Nyt vähän hirvittää, miltä tämä kuvaus kuulostaa alan ihmisistä. Menikö ihan pieleen? Mitä unohtui?

Lempeys on hyve

No, kun kerran aloitettiin niin turha kursailla. Vaikeasti sanoitettava ilmiö, joka lepattaa välillä toiminnan yllä vain kadotakseen tarkentavan suurennuslasin alta: eräänlainen pehmeys tai kilttiys – huonoja sanoja – taipumus taipua auliisti. Ei sanota vastaan, ei oteta tilaa, isännän elkeet puuttuvat, äänestä puuttuu käskysävy… Miellyttäviä ihmisiä, sydämeen käypää lämpöä. Myös hyvää tarkoittava agitaationi kohtaa hiljaisuuden. Haloo, missä ovat vastaväitteet? Puhun teidän työstänne.

Kilttiys tai lempeys (kindness) on suuri asia. Pehmeä kovan (jätkän) vastaparina tarkoittaa vain sitä, että asioita ei katsota ainostaan yhdestä näkökulmasta ja sen ehdoilla. Että ollaan avoimia yllätyksille, jätetään ontologian pohjalauta auki. Lempeys on viisautta. En siis voi puhua sitä vastaan. Itsekin yritän tehdä lempeää tiedettä. Minun pitää usein muistuttaa tästä itseäni, sillä muut taipumukset vievät kohti ronskeja oletuksia ja besserwisserin otetta. Tukea tällaiselle hyveelle ei myöskään ympäröivästä yhteiskunnasta heru. Se ei kuulu ihan ydintoimintaan aikamme ihmisellä.

Onko ihmisiä, joille lempeys tulee ponnistelematta? En tiedä, mutta olen huomannut, että hiljaisia voi käyttää hyväksi. Välillä pienten joutsenten joukkoon eksyy äänekäs hanhi. Ehkä hän on äänekäs, koska muut vaikenevat? Ei ole hyvä antaa harvojen äänten kerätä liikaa kaikua pienistä lammista. Ihminen on sellainen, että hän tarvitsee vastaväitteitä, dialogia, löytääkseen lähemmäs totuutta.

Onko tanssin urapoluilla sellaisia noviisien koulutuskokemuksia, jotka koulivat ihmisestä tottelevaisen, jopa alistuvan? Vai vetääkö introspektio ihmisen kuuntelemaan kehoaan niin, että puhe jää pois? Onko tällä jotain tai mitään tekoa sen kanssa, että poliittinen orientaatio tuntuu jotenkin alimittaiselta – että ei käydä niin terrierinä määrittämään ja puolustamaan? Tähänastisen kokemukseni mukaan ihmiset ovat keskimäärin enemmän terrierejä… ilmaistakseni asian kömpelösti… kuin tanssijat.

Lempeys hyveenä on kärsinyt uhrautuvaisuuden historiallisesta diskurssista. Itsenkieltämispuheen alle on saattanut unohtua moraalisen järjenkäytön näkökulma. Lempeys auttaa tuottamaan parempaa työtä – myös parempaa tanssia – koska se auttaa tekemään tarkkanäköisiä havaintoja ja viisaita, vähemmän omahyväisiä valintoja.

Lempeydessä ja taipuisuudessa on se hyvä puoli, että niiden avulla on avoimempi uusille elämyksille ja taipuvaisempi kokeilemaan uutta ilman, että ego tulee tielle. Ehkäpä myös uutta, itse tuunattua otetta omaan työhön?  Juttuhetkeä kollegojen kanssa? Omaehtoista kehittämistä? Ääni kasvaa käyttämällä, lempeydestä tinkimättä.

 

search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close