Äänettömän sanaton valta? Osa 1

Isto Turpeinen / 25.4.2019

 

Omalta osaltani jatkan tanssijan työtä koskevaa keskustelua, jonka paikkoina ovat olleet mm. tanssin Kiertoliikkeen tapahtumat, Teatterikorkeakoulun Alumniklubi (8.10.2018 Valta, vastuu ja vaikeneminen) sekä viimeisimpänä Vallan näyttämöt -keskustelupaneeli 29.3.2019 Teatterikorkeakoulussa.

Minua on kiinnostanut Paula Tuovisen (Taike) useaan otteeseen esittämä suositus, että tanssitaiteilijat opettelisivat puhumaan ”eri kieliä”. Tällä hän tarkoittanee politiikan, hallinnon, viestinnän ja/tai rahoittajien kieltä. Olen pohtinut, että meidän tanssijoiden kieli on jotain, jota tanssijat ymmärtävät tai ovat ymmärtävinään. Ja jota toiset eli ei-tanssijat yrittävät ymmärtää tai eivät ymmärrä. Tähän kiteytyy yksi vallan positio tai näyttämö.

Tero Nauhan (29.3.) mukaan on tärkeää havaita vallan näyttämön arkkitehtuuri, joka mahdollistaa puheenvuoron ja äänen. Tai tilan (kielen) ilman ääntä (vaikka kuinka huutaisi). Miten voimme ”kuunnella” niitä ääniä, joilla ääntä ei ole?  Näin nähtynä on arveluttavaa ns. kuunnella muutoksen tarvetta eli niiden ääntä, joilla ei ole ääntä. Tästä seuraa, että ei ole puheen kautta toimijuutta ja valtaa. Ja kun tulee päätöksenteon aika ja paikka, pohdimme äänettömyyttämme: mistä tulee tieto siitä, että suunta muutokselle on ns. oikea tai tosi?

Taideyliopiston tutkija Pilvi Porkola on kirjoittanut artikkelin Mistä puhumme, kun puhumme ’esityksestä’? (Niin&Näin -lehti 1/2019). Hän kirjoittaa ’esitys’-sanan kääntämisestä ja merkityksestä esitystutkimuksen kontekstissa. Minun poimintani kirjoituksesta on näkökulmaltaan toinen, vaikkakin tässä ajassa havahdun nykytanssin performatiivisuuteen, jolloin esitys on enemmän tapahtuvaa toimintaa kuin katsottavaksi aseteltua taitoa.

Maaliskuun 30. päivä ApinaFest! 2019 tapahtumassa pidetyn f-ART Housen vetämän BODYCTRL-demon yleisökeskustelussa ilmeisen kokenut katsoja kysyi, että missä nykytanssi nykyään menee? Performanssin ja nykytanssin kietoutuminen sekä tanssin 1960-lukuinen käänne tuntuu jatkuvan? Porkolan kirjoituksen kautta palaan toteamukseen, että tutkijalle ja toimijalle on merkityksellistä oman alan sanaston kääntäminen, ymmärrys ja käyttö.

Tanssin monikerroksellisuus antaa sanastolle vääjäämättömän monikerroksellisuuden. Tällöin toisen ymmärtäminen, toisen hyvän ymmärtäminen, ei ole yksinkertaista. Tätä voi terävöittää pohtimalla tanssin monia kerroksia lävistävää yhteistä tekijää. Onko sitä? Onko esim. ruumiillisuus tanssin yhdistävä tekijä? Vai onko liike jokin aikaan sijoittunut modernistinen ideologia ja siten mennyttä?

Minä olen kohdannut omassa työssäni erilaisia yleisöjä (ei-tanssijoita). Olen saanut puheestani palautetta, että ymmärrystä varten tarvitaan esimerkiksi ”kulttuurista pääomaa”, näkemystä tanssista ja tanssijan työstä. Toiveena on ollut, että puhuisin enemmän jollain toisen käsittelytavan kielellä, jollain jo puhutulla yhteisellä kielellä. Tästä seuraa uhka, jossa kieli nojaa yleisempään tietämiseen tanssin yksittäisen ja sitä työtä tekevän (kokijan) sijaan. Pahimmillaan puhe taantuu uusintamisen sijaan olemassa olevan mielikuvan toistamiseksi. Ja lisäksi se, kuten Porkola summaa, että kieli ja esitykset ovat olleet jo ennen meitä. Minä vain toistan jotain uudelleen kirjoittaen ja esittäen.

STST ry:n puheenjohtaja Veera Lamberg’in (29.3.) mukaan puheella luodaan hierarkioita, jossa kulttuuripolitiikan ja taidealan vallankäyttäjien kieli eroaa itse taiteilijoiden puheenparresta. LiitoS-lehden (1/2019) pääkirjoituksessa hän kiinnittää huomiota omaan puhetapaansa, jossa tulisi huomioida yhteistä (hyvää) poissulkemisen sijaan. FT Marja-Liisa Truxin mukaan (29.3.) tanssijat itse ymmärtävät parhaiten tanssijan työn politiikkaa ja moraalia sen taktisen suorittamisen lisäksi. Heillä on ”merkityksellinen tieto siitä, mikä on vaikeaa, erityistä ja paikallista”. Tämän kanssa eläminen antaa mahdollisuuden tehdä omia avauksia, joissa on ”omaa tajua oman työn tärkeydestä”.

Palaan tästä uudelleen kysymykseen, miten puhumme tanssijan työn hyvästä, mikä on hyvä, hyvää? Koreografi Kira Riikonen (29.3.) peräänkuuluttaa asioista puhumista sellaisenaan kuin ne ovat. (Hyvistä) asioista pitäisi voida ”väitellä nauttien”. Tämä tarkoittaa ”kunnioittavaa kommunikaatiota”, jossa avoimuutta edustaa edessä puhuminen. Se on keino osallistua valtaan. Etenen tästä vaikenemisen välttämisestä ja kollegan kohtaamisesta ikään kuin Levinasin kasvot, ollen vastuullinen toisesta.

Jalkautunutta alan johtajuuden pohdintaa kirjoittaa Tuomo Railo kolumnissa Taiteen tekemisen taika ja vaietut asiat (Teatteri, tanssi + sirkus -lehti 3/2019). Kirjoituksessaan Railo pohtii taiteen tekemisen määrätietoisuuden, keskustelun, kuuntelun taidon ja tahdikkuuden yhdistelmää, jolla saatetaan välttää työroolien polarisoituminen ja kaksitasoinen vaikeneminen. Vaikeneminen tässä ja nyt, kun ollaan työssä kiinni. Ja myöhemmin, Railon sanoin, kun ”tanssija jättää unelmaduunin ja syytä kysyttäessä – vaikenee.” Railon ja Glims&Gloms’in Valkoisten vankina -teoksessa yhtenä toimijuuden mottona on käytännöllinen ja periksiantamaton asenne, johon liittyy ”opetus maltillisuudesta, totuudellisuudesta ja lujuudesta”. Vaikeista olosuhteista huolimatta aktiivinen tiedon kokoaminen johtaa muutokseen.

Mitä nuoret ajattelevat tästä ”todellisuudesta”, josta kokeneemmat, opettajina toimivat ja tulevat kollegat puhuvat eräänlaisena ”kovana” todellisuutena. f-ART House taiteilijakollaboraation (nuorten) taiteilijoiden puheessa (29.3. ja 30.3.) omasta työstä on jotain minulle (vanhalle taiteilijalle) tuttua. Heidän kollektiivinen toiminta-ajatuksensa koskettaa ryhmämuotoisen, demokraattisen teatterin ajatusta. f-ART House pohtii tekijyyden kysymystä toimijuuksien välisyytenä, jolloin vastuut ovat hajautettuna ja työskentelyn pohjana neuvottelu. Työtavassa ei oleteta ”suostumusta”. Tässä tapauksessa Trux’in kuvaama ”käytännöllinen toiminta” on tiettynä toteutuvana muotona, jossa huomioidaan erityisosaaminen, kiinnostuksen kohteet, voimavarat ja elämäntilanteet.

Taide on vapaa. Puhetavoilla, puhutuilla ”kielillä” ja puhumisen paikoilla on merkitystä. Tämä haastaa puhujan ja samalla kuulijan antautumaan dialogiin. Kun taiteilija, tässä tanssija, tulkitsee maailmaa, laittaa itsensä alttiiksi ja koko sielunsa peliin, hän on työpolullaan useimmiten yksin vastuussa omasta työstään, osaamisestaan ja työkykynsä säilymisestä. Väitetään, että uusi työ on moniosaamista ja muotona on mosaiikki. Puhuminen on välttämätöntä ja ilman poisjättämisen pelkoa (FOMO – Fear of Missing Out).

Tämä oli tämän blogi-tekstin ensimmäinen osa. Jatkoa seuraa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close